Turostako tokoon?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015


Lupasin koostaa videomatskua blogiin kunhan meidän tokostelut edistyy mihinkään suuntaan, ja tässä sitä nyt olis.

Toko ja vastaavat ovat olleet minulle jo pitkään suuri murheenkryyni. En ole saanut Turoa motivoitua tekemiseen. Sillä on saalisviettiä ja se rakastaa jahtaamista, mutta yhdistäessäni saalispalkan minulle tekemiseen, on koiran into lässähtänyt lähes välittömästi. Innottoman koiran kanssa en tykkää treenata ja siksi olen pakoillut koko puuhaa.

Treenikuumeeni kasvaa, mutta harrastushurttaa mulla ei vieläkään ole. Päätin talven aikana ruveta naksuttelemaan Turolle jotain pikkujuttuja, sitten huomasin että ruokapalkan kanssa seuruu toimii olkkarin matolla ihan mukavasti. Alkuvuodesta kävimme kaverin kanssa kentällä kun olin kehunut, että Turo saattaa lenkin yhteydessä tehdä hyvän seuruupätkän motivoituneesti myös saalispalkalla. Kentälle päästyämme en saanut Turosta mitään irti, sitä ei ollenkaan huvittanut keskittyä palkkaan eikä minuun. Minä nieleskelin pettymystäni. Olin niin äärimmäisen turhautunut, etten voinut edes puhua. Säälittää jälkeenpäin ajatella kaveriani, jolle en saanut sanaa suustani vaan keskityin vakavana tuijottamaan tietä edessäni kaverin yrittäessä lohdutella minua.

Siinä vaiheessa mun teki mieli haudata kaikki harrastusaikeet Turon kanssa. Olinhan minä jo yrittänyt ties miten pitkään, mutta en saanut koiraa innostumaan tokosta missään määrin. Jokin kuitenkin ajoi vielä yrittämään. Hoidimme tokostelumme kuivaushuoneessa ja videoin treenit. Palkkasin aina ruoalla, pidin treenit lyhyinä ja pätkittynä kahteen tai kolmeen osaan, treenasin koiria vuoronperään ja aina Millin ensin, että Turolle nousisi kateus. Pian se jo alkoikin hinkumaan ja vinkumaan, että pääsisi treenaamaan. Pidin tarkasti silmällä koiran intoa ja pientäkin laskua huomatessani pyrin lopettamaan treenin.

Muutokseen olen huikean tyytyväinen, vaikka Turo ei paljon osaakaan. Olen keskittynyt hyvään vireeseen ja minusta on suunnattoman hienoa nähdä kuinka koiran häntä heiluu ja naamasta paistaa onnellisuus. Kaveri on onneksi nähnyt nämä kaksi eri Turoa. Sen aiemman, haluttoman, jätättävän ja epävarman tokostelijan, sekä tämän uuden puolen.





Minulta kysyttiin, että mitä tarkalleenottaen treenaan tuossa alussa ja voisin nyt hieman avata asiaa. Turolle on tehty aivan luokattoman huonot pohjat ja se on varmaan yksi syy miksi tämä meidän juttu takkuaa niin paljon.

Turo on hissipylly ja sitä herkästi inhottaa kaikki vähänkin epämiellyttävät alustat, tavallisesti märät ja kylmät pohjat. Se on aina istunut hitaasti, vähän kuin kysellen, että täytyykö muka oikeesti. Millin tullessa sain asiaan kontrastia, se nimittäin läväyttää yhdestä käskystä takalistonsa maahan ja istuu vapautukseen saakka. Se voi istua lumihangessa täristen kun paleltaa, mutta se ei kyseenalaista käskyä.

Sen lisäksi että Turo ei kauheasti välitä näistä istu-maahan-käskyistä, se vielä sekoittaakin niitä. Seiso-toimintoa se ei osaa ollenkaan, mikä olisi hyvä opettaa noita jääviä ajatellen. Lihapullakädellä houkuttelemalla / ohjaamalla otin maahanmenoa ja seisomista, enkä lainkaan istumista, sillä Turo menisi maahan mieluusti aina istumisen kautta tuplakäskyllä. Nämä on näitä juttuja joihin olisi kannattanut panostaa jo vuosia sitten.

Samalla tyylillä aion opettaa tulevalle koiralle noi asennonvaihdot, joten Turo sai nyt antaa hieman esimakua. Ajatus varmasti sama kuin imuttamisessa, saadaan koiralle liikkeet lihasmuistiin ja suorittaminen nopeaksi. Turolla tuo näyttää aika tahmaiselta, mutta eipä asiat tekemättä edisty.

En ole päättänyt mitä tavoitellaan vai tavoitellaanko mitään. Sain jopa kehoituksia lähteä kokeisiin, mutta ihan niin valmiita me emme ole. Treeneihin saisi kyllä tavoitteen jos alkaisin treenaamaan kokeenomaisemmin. Nyt olen keskittynyt lähinnä siihen, että meillä on kivaa.

Mä tosiaan joskus ajattelin, että en saa Turolle opetettua edes käännöksiä, puhumattakaan jäävistä, mutta kyllä ne jotenkin sujuu. Niitä pitää hioa, mutta en ota stressiä. Minulle on pääasia, että koira haluaa yrittää ja tehdä.

Usko ja epätoivo

keskiviikko 11. helmikuuta 2015






Päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Samalla mieliala kohenee kuin itsestään. Kuluvalle vuodelle on suunnitteilla koira-aiheista tapahtumaa, enkä malttaisi millään odottaa kevättä. Loppuvuosi kului miten kului, enkä voi kehua olleeni kauhean aktiivinen koirarintamalla. Kuitenkin uutta puhtia on latautunut minuunkin ja katselen eteenpäin tyytyväisin mielin.

Koirallisesta seurasta ehti tulla taukoa, mutta saimme aikaiseksi tavata Katia ja Cyttää pitkästä aikaa ja ymmärsin taas miten kiitollinen saan olla noinkin hyvästä kaverista. Meidän koiramme pelaavat yhteen loistavasti, eikä tarvitse pelätä ainakaan yhteenottoja. Mukava kokoonpano! Rentoa lenkkeillä tällä porukalla. Cyttä ymmärtää Turon omalaatuisen leikkimistyylin, eikä niillä Millinkään kanssa huonosti mene. Muistan kuinka alkuun Cyttä hieman väisteli ja inhosi Milliä ja suosi täysin pelkästään Turoa, mutta pikkuhiljaa tiimi hitsautui yhteen. Katin kanssa juttua riittää joka kerralla enemmän kuin ehtii suusta saada sanoja ulos. En tiedä onko mulla koirasaralla kohdannut ajatusmaailmat kenenkään kanssa yhtä hyvin.


Anyways...
Omieni kanssa olen koittanut päästä eteenpäin tokostelussamme. Olen joutunut tarkastelemaan omaa toimintaani ja siitä varmasti löytyy moitittavaa enemmän kuin sietäisin kuulla. Koirille olen jotenkin saanut taiottua ihan hyvän vireen ja niiden motivaatio säilyy yllä pidempään. Treenin voi todella lopettaa parhaimpaan kohtaan, eikä kummankaan into laannu muutaman minuutin jälkeen aivan ennustamatta, kuten aiemmin tuppasi käymään. Olen kylläkin siirtynyt myös Turon kanssa ruokapalkkaan ja treenaan koirat peräkkäin. Millin ensin, koska Turolle kateus tuntuu lisäävän kiinnostusta tekemiseen.

Treenaan yksin sisätiloissa tai oikeammin kellarissa kuivaushuoneessa, sillä siellä on tilaa(/tekemisemme eivät kestä päivänvaloa?). Olen videoinut treenit ja sain kohdata lannistavan totuuden. On mulle siitä sanottu, mutta en ole noteerannut, sillä Turon kanssa kaikki on ollut aina vähän vaikeaa. Turo poikittaa ja edistää aivan tautisesti. Asiaa täytyisi lähteä korjaamaan, mutta pelkään tavalla tai toisella ryssiväni koko homman. Turo on aikamoinen herkkis, eikä se suuresta yllyttämisestä ja kannustamisesta huolimatta uskalla aina yrittää, vaan toisinaan päättää mieluummin luovuttaa. Lisäksi se lukee minun ajatuksiani liiankin hyvin ja aivan varmasti huomaa jos minä yhtään turhaudun. Sitä on aika raastavaa katsella, enkä haluaisi tehdä virhettä nyt kun koira jopa innostuu tekemisestä. Mietin korjauskeinoja ja niitä onneksi on, mutta ongelman kitkeminen vaatisi paljon toistoja ja ehkä myös apuohjaajan huomauttelemaan. Videolla huomaan itse olevani aivan mutkalla ja Turo tietty hakee minusta valtavasti vartaloapuja.

En osaa päättää olisinko itselleni armollinen ja puuhailisin koiran kanssa vähemmän täsmällisesti keskittyen koiran hyvään motivaatioon, vai koitanko kuitenkin panostaa tekniikkaan. Molempi parempi? Varmaan täytyisi ottaa iso harppaus taaksepäin, sillä koiralle on aikoinaan pohjatkin opetettu miten sattuu.

Asiaa ei helpota se, että kummallakaan ei ole luonnostaan suuri työskentelyinto, vaan ne tekevät aika pitkälti pelkälle palkalle. Ne pärjäisivät aivan loistavasti ilman ylimääräistä tekemistä ja selviäisivät pelkillä lenkityksillä. Harva koira tekee pelkästään ohjaajalle, mutta koirissa on silti eroja. Kun lähipiirissä on pari palveluskoirarotuista motivoitunutta tekijää, tuntuvat nämä omat vähän kakkoslaadun seurakoiraviritelmiltä. Pelkästään motivoimiseen on täytynyt panostaa paljon. Monta kertaa olen meinannut luovuttaa ja niin olen oikeastaan tehnytkin, mutta jostain on löytynyt aina pieni pilkahdus uutta toivoa. Viimeisimmät koitokset ovat yllättäneet minut positiivisesti ja koirat ovat osoittaneet edes pientä edistystä. Kahden koiran treenaaminen mahdollisesti helpottaa minua, kun kumpikin toimii vähän eri tyylillä ja ovat yleensäkin erilaisia treenattavia. Oma motivaatio säilyy, eikä kummankaan ongelmat paista niin selkeästi silmään. Niitä arvostaa kumpaakin omalla tavallaan, vaikka tuskin niistä mitään kisatykkejä saa koskaan leivottua.

Koitan saada videomatskua kasaan ja koostaa touhuistamme myöhemmin videon täällä näytettäväksi.


Hyväksi havaitsemani treeninamit olivat loppumaan päin, joten kysäisin Janettea lähtemään kanssani Porvooseen niitä hakemaan. Sattui hyvä tuuri kun hänelläkin oli tänään vapaapäivä. Treeninappuloiden koko oli kasvanut ainakin puolella, mutta ostin kuitenkin yhden laatikon. Olin päättänyt ostaa myös noutokapulan ja sellainen lähti mukaan...ja vähän muuta.





Muistan hyvin sen ajan, kun minulla ei ollut tarvetta ostella koiralle sen kummemmin mitään. Tarvittavat hihnat ja pannat omistin jo ja lelutkin olivat yleensä aivan tarpeettomia, sillä Turon mielestä parhaat asiat löytyvät pihalta maasta. Kepit, kivet, kävyt, lumipallot ja lehdet... Millin mukana tuli pantoihin ja hihnoihin kohdistuva ostohuuma, mutta leluja ja treenikamppeita olen ostellut nurkkiin pyörimään vailla käyttäjää.

Itse asiassa krääsää tulee hamuttua syystä. Todennäköisesti kompensoin sillä täyttämätöntä tyhjiötä, harrastuskoiran paikkaa. Tiedostan resurssini ja kolmatta koiraa en toistaiseksi halua sekoittamaan pakkaa, mutta malinoiskuume kovasti kolkuttelee takaraivossa. Olen tankannut teoriaa ja päässyt paremmin tutustumaan koiraharrastamiseen. Tieto lisää tuskaa, näin voi sanoa. Olen tottakai kiinnostunut tutustumaan asioihin täysin teoriapohjalta, mutta välillä tulee palava kaipuu päästä kokeilemaan asioita käytännössä. Sen mitä voin, yritän tehdä näiden nykyisten kanssa.

Kutkuttaa ajatus uudesta ja ehkä vieraan tuntuisestakin koirasta, uusista haasteista ja uuden oppimisesta.

Ympärilläni on hyvä luotto ja minut tuntevat minuun uskovat, eivätkä pelkää, että en koiran kanssa pärjäisi. Osa on minua jopa hoputellut. Minä olen asettanut tiettyjä vaateita itselleni ja elämäntilanteelleni, enkä aio hätäillä ennen kuin asiat ovat haluamallani mallilla. Välillä kysellään olenko kasvattajiin ollut yhteydessä, mutta en halua kiusata itseäni, kun ajankohdasta ei ole vielä mitään selvyyttä.































Noutokapulan ostin itse asiassa Turolle ja toki myös tulevaa varten. Olemme harjoitelleet esineen nostoa tähän asti pahvitötteröllä. Noutokapula tarttui matkaan ja päätin testata Turon suhtautumista ruokinnan yhteydessä. En tiennyt miten koira reagoi painavampaan ja eri muotoiseen esineeseen, mutta pienen empimisen jälkeen se todella nosti esineen hampaillaan ja kohta toi minulle käteen asti. Tätä nostoharjoittelua olen tehnyt naksuttimen kanssa. Hyvä ote koiralla ei kapulaan ole, mutta kaikki hömppäily toimii jonkinmoisena lääkkeenä minun treenikuumeeseeni. Millin kanssa ei olla vielä naksuteltu, mutta saattaa sekin päivä tulla eteen.

Arkuus arjen kaverina

lauantai 7. helmikuuta 2015






Aamulenkillä törmäsimme vanhoihin tuttuihin, walesinspringerspanielinarttuun ja tämän omistajaan. Millille koirakko on vieraampi, mutta Turo ja Anni-walesi ovat suunnilleen saman ikäisiä ja tunteneet toisensa nuorilta päiviltä saakka. Turon ilme valpastui ja päästin sen vapaaksi. Se meni empimättä tervehtimään harmaantunutta muoria. Milli sai arastellen tehdä tuttavuutta ensin hihnassa, ennen kuin vapautin senkin. Annin omistaja on vanhempi mies, joka hetken kuluttua ihmetteli ääneen Turoa joka nojautui tämän jalkoihin ja nautti rapsutuksista. "Seitsemän vuotta se on minua väistänyt". Milli on sosiaalinen ja meni tietenkin epäröimättä silitettäväksi, mutta Turolta tuo oli aikamoinen tempaus. Minä en ollut yllättynyt, vaikka Annin omistaja ihmetteli. Minä vain hymähdin ja totesin Turon olevan tuollainen.

En tiedä vaikuttiko Turon yhtäkkiseen rohkaistumiseen tapaus viime viikolta, kun iltalenkillämme tuntematon humalainen nuori mies pysähtyi juttelemaan ja tekemään tuttavuutta koirieni kanssa. Turolle tilanne oli vaikea. Ei sitä käy kieltäminen. Pimeässä aivan vieras, viinalta haiseva mies oli Turon mielestä epäilyttävä. Se väisteli hihnan mitallisen verran ja päästi kimeää vinkunan sekaista murinaa. Millille tuo ihminen oli aivan kuten kaikki muut, siis ihana!

Olisin voinut perääntyä tilanteesta ja jatkaa matkaani, mutta jäin kuitenkin juttelemaan ja katselemaan täysin eri tavalla suhtautuvia koiriani. Mies kertoi omistaneensa saksanpaimenkoiran ja myöhemmin saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran sekoituksen. Hän halusi tutustua Turoonkin, eikä luovuttanut vaikka minä pienen houkuttelun jälkeen päästin uskoni menemään.

Seisoin räntäsateessa 20-30min ja Turo pikkuhiljaa edistyi pelkonsa kanssa. Alkuun se söi lunta miehen kädestä, sitten empien ja puoliväkisin antoi miehen rapsutella leuan alta. Pian niskaa, sitten selkää... Välillä perääntyi nopeasti säikähdettyään miehen liikahdusta. Mies oli maan tasalla kyykyssä koko tuon ajan. Vähän myöhemmin Turo tarjoutui itse rapsuteltavaksi ja lopulta jo nojaili miehen jalkoihin, eikä enää väistäyt vaikka mies nousi seisomaan.

Jotkut sanovat, että Turo on arin koira jonka ovat koskaan tavanneet ja katsovat minua pistävän syyllistävästi. Jotkut eivät ehdi piirrettä huomata ja lohduttelevat, että ei se ole yhtään arka, korkeintaan hieman varautunut. En aina erota selkeää logiikkaa Turon valikoidessa kehen se luottaa ja kuita pelkää. Tiedän kuitenkin laimilyöneeni sosiaalistamisen pentuna, mutta en tiedä miten paljon olen loppupeleissä hävinnyt, Turoa on kuitenkin raahattu erilaisiin paikkoihin aikuisena. Tiedän Turon isän olevan arka, ja olen myös omilla silmilläni nähnyt yhden Turon sisaruksista aikuisiällä, jolla samaa ongelmaa. Myös muista pennuista saanut kuulla vastaavanlaista juttua. Ikävä kyllä ne ovat kaikki hävinneet jonnekin, enkä viimeaikaisia kuulumisia tiedä. Yksi pennuista lopetettiin muistaakseni 4-vuotiaana, kun tarinan mukaan haukkasi lenkkeilijää pohkeesta. Onhan Turo toki purrut minuakin. Kokematon nuori koiranomistaja yksin ensimmäisen koiransa ja sen ongelmien kanssa... Onneksi opin tuntemaan koiraa ja vaikeudet kääntyivät hiljalleen kohti voittoa. Mikään ihmekoira Turo ei vieläkään ole, mutta paljon sen kanssa ollaan päästy eteenpäin.

En silti voi nähdä Turoa ihanteellisena koirana, vaikka erittäin rakas ja opettavainen se minulle on ollut. Jotkut ovat kehuneet meidän suhdettamme ja Turon kuuliaisuutta. Se on todellisuudessa epävarma koira, jonka uho on pelkkä kangas tai vaate, jonka takana koiralla todellista toimintakykyä ei ole. Kurjan suora ja rehellinen totuus.

Ei se mikään ongelmakoira ole. Ei enää. Se voi päällepäin näyttää aivan järkevältä otukselta, se tukeutuu minuun eikä koe jatkuvaa tarvetta rähjätä jollekin. Joskus se pääsee näyttämään epäileväisyytensä, ja silloin saan taas paljon puhuvia katseita ja joskus jopa suoria kysymyksiä koiran kohtalosta. Moni veikkaa, että koiralla on huonoja kokemuksia.

Milli sen sijaan osoittaa pienehköä arkuutta muita koiria kohtaan, mutta sen keissi on huomattavasti helpompi. Nyt se on taas hiukan sulkeutunut ujouteensa, kun emme pitkään aikaan ole hyödyntäneet koiraseuraa. Sosiaalistamalla tuohon epävarmuuteen on voinut valtavasti vaikuttaa. Millillä ei ole huonoja kokemuksia muista koirista, mutta pentuaikana sen elämään kuului vain oman perheen toinen koira ja minun Turo. Millillä esiintyi myös ääniarkuutta ja se säikkyi mm. kaukana kaikuvia hälytysajoneuvon ääniä. Viimeksi kun amppari ajoi pillit vinkuen ohi, ei koirassa näkynyt pelokkuutta.

Uskon vahvasti, että todellinen arkuus on perinnöllinen ongelma. Voi se olla opittuakin, mutta opitusta arkuudesta pääsee siedättämällä eroon. Turo sen sijaan jatkaa varmasti vanhoille päivilleen saakka totuttua linjaa, eli yllättää jatkossakin.

Usein Turo on ihmisiä kohtaan pelkästään välinpitämätön, eikä sen arkuus aiheuta arjessa minulle ongelmia. Sen sijaan esteitä se asettaa monelle tekemiselle, kuten harrastamiselle. Olen potenut huonoa omatuntoa koiran arkuuden vuoksi ja joutunut miettimään missä minä olen epäonnistunut. Tiedän kuitenkin, että Turo ei ole ainoa laatuaan, vaan arkoja koiria on lukuisia. Joillakin se nähdään lähes rotuominaisuutena, eivätkä jotkut pienet koirat näytä uhkaavilta vaikka vähän räksyttävätkin.

Minua on helpottanut arkuuden tunnistaminen ja myöntäminen.

Pattipää jää

lauantai 27. syyskuuta 2014


Mielenkiintoista miten nopeasti sitä sopeutuu tilanteisiin. Milli on jäänyt meille. Siskoni perheineen tuli siihen tulokseen, etteivät pysty tarjoamaan koiralle mitä se tarvitsee. Se ei aivan vastaa koiratyyppiä joka minua miellyttää, eikä kiintymykseni Milliin ole lähellekään samaa luokkaa kuin kiintymykseni Turoon, mutta tuossahan se mukana roikkuu ja on kiva nähdä sen edistyvän. Sitä paitsi Turolle koirakaveri on tehnyt hyvää. En ole Millistä luopumassa. Olin asennoitunut toisen koirani olevan erilainen, pentu ja mulikka, joten tilanne saattaa siinäkin mielessä hämmentää. En ajatellut omistaa kolmea koiraa lähivuosina. En halua peruuttaa suunnitelmia seuraavan eli tässä tapauksessa kolmannen koiran hankkimisesta, mutta jonkin verran Milli vaikuttaa päätöksiin.

Vaikka Millillä olikin tukko ongelmia tullessaan, alkoi nopeasti tuntua ettei siitä juuri Turoa enempää vaivaa ole. Tuommoinen seurakoira ja lenkkikaveri, ei loppupeleissä vaadi juuri mitään. On riittänyt, että asetti rajat ja tarjoaa liikuntaa. Milli sietää hyvin tekemättömyyttä, ei sekoa jos tulee rauhallisempia päiviä. Olihan se todella rauhaton tullessaan, sillä oli hirvittävästi purkautumatonta energiaa, mikä näkyi sekä käytöksessä, että hyllyvänä rasvakerroksena koiran ympärillä. Perusluonteeltaan tuntuu olevan aika tasainen ja rauhallinen koira.

On Milli tehnyt minullekin hyvää. Sen kautta olen taas saanut innostusta ja motivaatiota koiraharrastusta kohtaan. Turon kanssa olin aika lailla jumahtanut paikalleni. Vaikkei Milli aivan vastaa koiraihannettani, on se potkinut minua hereille. Ongelmat joita sen kanssa oli, ovat olleet aika vähän vaivaa vaativa keissi, mutta pelkästään nuoren koiran energisyys piristää. Turokaan ei ole enää pelkästään se ajatuksia lukeva ihmeolento, vaan löydän Millistä sellaisia vahvuuksia joita Turossa ei ole. Ja toisinpäin.

Tilasin Millille Zero DC Short-vetovaljaat. Koirajuoksu ja pyöräily on ollut mielessä jo ennen Milliä, mutta olen ehkä liian varjeleva Turoa kohtaan. Jätin moiset haaveet seuraavan koiran, eli oletuksena malinoisin varaan. Siksi toisekseen Turo on sen verran pieni koira, että ei tee mieli ostaa kalliita kamppeita kun ei tiedä miten pitkään ne ehtisi olla käytössä, saati tykkäisikö koira koko vedosta. Millillä oli melko rasittava vetämisongelma, mikä on nyt hyvin korjaantunut, mutta uskoisin että se innostuisi vetämään kun sitä saisi ihan luvan kanssa tehdä. Onneksi Turppa on sen verran vaivaton, että sen saa vaikka vapaana vierellä juoksemaan, ettei aivan jää paitsioon.

Mulla oli ehkä turhan suuret luulot tokostelusta Millin suhteen. Jotenkin tekeminen on jumahtanut taas ja tunnen olevani aivan surkea koko touhussa. Kaveri kun ensimmäisten hömppäilyjen aikaan kysyi, että haluatko että se tekee jotain, vai haluatko että se tekee täsmällisesti. Jätin palkkailematta esim. vinoista sivulletuloista ja nyt elukka ei halua harjoitella koko sivulletuloa, vaikka alussa hiffasi juonen nopeasti. Vaikka jäikin vähän vinoon, niin ainakin teki hyvällä innolla. Olen helppoja juttuja naksutellut molempien kanssa, vaikka naksutinta aina parjaankin. Huomaan itsestäni etten ota naksuttelua niin vakavasti, mikä on toisaalta hyvä juttu. Olen melko tosikko enkä ole hyvä kehumaan koiria hihkuen "taitava!" tai "hienosti!", mutta naksutellessa sellainenkin piirre minusta nousee esiin ja se tuntuu noille herkkänahoille sopivan.